Kohti Espanjan vaaleja

Espanjassa järjestetään vaalit 20. marraskuuta. Vaalien piti alunperin olla maaliskuussa, mutta niitä aikaistettiin, pitkälti huonon taloudellisen tilanteen takia. Aikaistamisen myötä tuntuu, että vaalit tulevat ikäänkuin varkain, eikä monikaan ole ehtinyt ajatella, mitä vaalien lähestyminen merkitsee.

Espanjassahan on ollut koko vuoden ajan liikehdintää, jossa on kritisoitu poliittisia päättäjiä kansan unohtamisesta. Kahta valtapuoluetta, oikeistolaista PP:tä ja sosialidemokraattista PSOE:ta, syytetään samankaltaisuudesta ja talouselämän juoksupoikana toimimisesta. Niinpä yksi julkisuutta saanut tempaus on ollut adressi, jossa vaaditaan vaaliviranomaisia kieltämään “PPSOE”:n osallistuminen vaaleihin kahdella listalla.

“Ette edusta meitä” on ollut eräs protestien yleisimmistä iskulauseista. Tällä on hyökätty paitsi valtapuolueita, myös muun muassa vasemmistoa (Izquierda unida, IU) vastaan. Moni järjestelmään pettynyt ei aio äänestää vaaleissa lainkaan. Samaan aikaan vaikuttaa, että katumobilisaatiokin on hiipumaan päin.

Suomessahan esimerkiksi Vasemmistonuorten slogan “Kaduilla ja kabineteissa” lähtee siitä, että samoja asioita ajetaan paitsi kansalaisvaikuttamisella, myös parlamentaarisesti valtuustoissa, eduskunnassa ja muissa elimissä. On tärkeää yrittää vaikuttaa myös virallisen politiikan kautta, koska sitä kautta säädetään lait, eikä poliisi hajoita mielenosoituksia, jos poliittiset päättäjät eivät sitä salli.

Suomi onkin tässä suhteessa edustuksellisen demokratian mallimaa. Toisaalta myös siellä on ongelmansa – kaikki eivät saa ääntään kuuluviin. Kolmaalta kansa on aika apaattista ja onnistuu aina kiinnittämään huomionsa toisarvoisiin asioihin, kuten maahanmuuttajiin, homoihin ja pakkoruotsiin. Toisaalta parempi tämäkin, kuin että kansalaiset eivät saisi ääntään kuuluviin.

Mikäli ihmiset haluaisivat, länsimaita ravisteleva talouskriisi saataisiin hoidettua äänestämällä valtaan sellaisia poliitikkoja, jotka siivoaisivat rosvoavan finanssitalouden ja mahdollistaisivat tasapuolisemman työelämän. Silloin ei tarvitsisi syyttää maahanmuuttajia, eikä katsella kaikenlaisten muukalaisvihamielisten voimien keräävän kannatusta. Ainoana esteenä tälle on luovutusmieliala ja pelko, jotka välillä naamioituvat epäpoliittisuuden, ja välillä ksenofobian ja vähä-älyisen taantumuksellisuuden kaapuun.

Poliittisten kulttuurien eroista

Espanjan indignado- (suom. suuttuneet, närkästyneet) liike on ollut ainakin lähellä ravistaa koko poliittista järjestelmää. Toki vastavoimat, kuten kapitalistinen oikeisto, on vahvoilla, mutta vaihtoehtoliikkeenä 15-M eli toukokuun 15. päivän liike on merkittävä.

Eniten olen viime aikoina pohtinut liikkeen synnyn suomalaisittain hyvin erikoista dynamiikkaa. Liikehdintä alkoi keväällä pitkälti sosiaalisen median siivittämänä ja on jatkanut kahden peruspilarin – horisontaalisen rakenteen ja sosiaalisen median varassa. Ilman johtajia ja virallisia instituutioita tapahtuva mobilisaatio on suomalaisittain niin vierasta, ettei sen esittelyyn tahdo löytyä edes käsitteitä. Vielä suurempi vastakohtaisuus on Espanjan valtavirtapolitiikkaan, jota leimaavat korruptio, etääntyneisyys kansasta ja demokratian puute.

On kuitenkin kuvaavaa, että Suomessa poliittisesti aktiiviset ihmiset liittyvät Facebook-ryhmään, jonka nimi on “liity puolueeseen, älä Facebook-ryhmään”. Kaikkien puolueiden aktiivit liittyvät samaan ryhmään. Perussuomalaisten vaalivoitto sai lukuisat liittymään varsinkin vihreisiin, jonkin verran myös Vasemmistoliittoon.

Puoluepolitiikan kautta toimisella on hyvät ja huonot puolensa, samoin katutason aktivismilla. Siltikään ei tekisi lainkaan pahaa suomalaisille ymmärtää, että myös ilman puheenjohtajia, äänestyksiä ja keinotekoisia vastakkainasetteluita voisi mobilisoitua tekemään politiikkaa.

Suomalaisen poliittisen aktivismin kanavoituminen virallisia reittejä pitkin kertoo yhteiskunnan läpinäkyvyydestä ja demokratian toimivuudesta. Toisaalta myöskään suomalainen poliittinen kulttuuri ei ole immuuni ongelmalle, jossa poliittinen eliitti, tai “poliittinen luokka”, kuten indignadot sitä kutsuvat, on vieraantunut kansan todellisuudesta. Tähän ratkaisuksi tuskin käy muu kuin kansan mobilisaatio ja todelliset vaikutusmahdollisuudet.

Suomessa kaikenlaista ulkoparlamentaarista toimintaa karsastetaan ja rauhanomaisetkin protestit saatetaan joskus sotkea väkivaltaisuuksiin. Esimerkiksi Espanjan protesteilla ja Britannian mellakoilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Mellakoita ei voi hyväksyä, joskin ymmärtää tiettyyn pisteeseen voi, mutta rauhanomaisen katumobilisaation idea on ihan muualla – inkluusiossa ja uudenlaisen yhteisyyden luomisessa.

Voitaisiin järjestää kansankokouksia, joissa keskustellaan asioista ilman ennakkoluuloja ja kaikkia mielipiteitä kunnioittaen. Juuri asioista keskustelu on Suomessa usein liian hankalaa. Avoimella keskustelulla voitaisiin avata uusia odotushorisontteja, jotka olisivat luutuneiden ajatussapluunoiden ulkopuolella. Luutuneita ajatussapluunoita esiintyy esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa, jossa pääasia on moittia vastapuolta ja aivan marginaalinen asia käydä analyyttistä keskustelua itse aiheesta. Sen sijaan pitäisi keskustella avoimesti niistä asioista, jotka ovat meidän tarpeitamme sen sijaan, että käytetään aikaa abstrakteihin vastakkainasetteluihin ja turhaan piikittelyyn.