Espanjan indignado- (suom. suuttuneet, närkästyneet) liike on ollut ainakin lähellä ravistaa koko poliittista järjestelmää. Toki vastavoimat, kuten kapitalistinen oikeisto, on vahvoilla, mutta vaihtoehtoliikkeenä 15-M eli toukokuun 15. päivän liike on merkittävä.
Eniten olen viime aikoina pohtinut liikkeen synnyn suomalaisittain hyvin erikoista dynamiikkaa. Liikehdintä alkoi keväällä pitkälti sosiaalisen median siivittämänä ja on jatkanut kahden peruspilarin – horisontaalisen rakenteen ja sosiaalisen median varassa. Ilman johtajia ja virallisia instituutioita tapahtuva mobilisaatio on suomalaisittain niin vierasta, ettei sen esittelyyn tahdo löytyä edes käsitteitä. Vielä suurempi vastakohtaisuus on Espanjan valtavirtapolitiikkaan, jota leimaavat korruptio, etääntyneisyys kansasta ja demokratian puute.
On kuitenkin kuvaavaa, että Suomessa poliittisesti aktiiviset ihmiset liittyvät Facebook-ryhmään, jonka nimi on “liity puolueeseen, älä Facebook-ryhmään”. Kaikkien puolueiden aktiivit liittyvät samaan ryhmään. Perussuomalaisten vaalivoitto sai lukuisat liittymään varsinkin vihreisiin, jonkin verran myös Vasemmistoliittoon.
Puoluepolitiikan kautta toimisella on hyvät ja huonot puolensa, samoin katutason aktivismilla. Siltikään ei tekisi lainkaan pahaa suomalaisille ymmärtää, että myös ilman puheenjohtajia, äänestyksiä ja keinotekoisia vastakkainasetteluita voisi mobilisoitua tekemään politiikkaa.
Suomalaisen poliittisen aktivismin kanavoituminen virallisia reittejä pitkin kertoo yhteiskunnan läpinäkyvyydestä ja demokratian toimivuudesta. Toisaalta myöskään suomalainen poliittinen kulttuuri ei ole immuuni ongelmalle, jossa poliittinen eliitti, tai “poliittinen luokka”, kuten indignadot sitä kutsuvat, on vieraantunut kansan todellisuudesta. Tähän ratkaisuksi tuskin käy muu kuin kansan mobilisaatio ja todelliset vaikutusmahdollisuudet.
Suomessa kaikenlaista ulkoparlamentaarista toimintaa karsastetaan ja rauhanomaisetkin protestit saatetaan joskus sotkea väkivaltaisuuksiin. Esimerkiksi Espanjan protesteilla ja Britannian mellakoilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Mellakoita ei voi hyväksyä, joskin ymmärtää tiettyyn pisteeseen voi, mutta rauhanomaisen katumobilisaation idea on ihan muualla – inkluusiossa ja uudenlaisen yhteisyyden luomisessa.
Voitaisiin järjestää kansankokouksia, joissa keskustellaan asioista ilman ennakkoluuloja ja kaikkia mielipiteitä kunnioittaen. Juuri asioista keskustelu on Suomessa usein liian hankalaa. Avoimella keskustelulla voitaisiin avata uusia odotushorisontteja, jotka olisivat luutuneiden ajatussapluunoiden ulkopuolella. Luutuneita ajatussapluunoita esiintyy esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa, jossa pääasia on moittia vastapuolta ja aivan marginaalinen asia käydä analyyttistä keskustelua itse aiheesta. Sen sijaan pitäisi keskustella avoimesti niistä asioista, jotka ovat meidän tarpeitamme sen sijaan, että käytetään aikaa abstrakteihin vastakkainasetteluihin ja turhaan piikittelyyn.
