Miten olisi pikkujoulut Akropoliissa? Kuva: Wikimedia Commons

Talouskriisin murjoman Kreikan yksityistäminen on viety jo niin pitkälle, että maa alkaa vuokraamaan kansallisomaisuuttaan pilkkahinnalla. Akropoliin voi tulevaisuudessa vuokrata lähes yhtä halvalla kuin jonkin juhlasalin Helsingistä: hinnaksi on kaavailtu 1 600 euroa/päivä. Siinäpä vaihtoehto esim. jollekin keskimääräistä vakavaraisemmalle yhdistykselle vuosikokouksen pitopaikaksi. Siitä ei taideta olla niin kiinnostuneita, vahingoittaako vuokraaminen kulttuurihistoriallisesti arvokasta kohdetta.

Suomessakin on vitsillä ehdoteltu esim. Rhodoksen tai Kosin saamista takuiden vastineeksi. Seuraava askelhan olisi luonnollisesti Olympos-vuoren yksityistäminen. Olympos-vuorta ei tosin voi yksityistää mille tahansa Suomi-soffalle, vaan paikan jumalallista alkuperää paremmin kunnioittava haltija olisi Goldman Sachs -pankki, joka on saanut omat miehensä Italian ja Kreikan pääministereiksi. Kaataessaan maiden hallituksia markkinat ovat kaikkivoipaisia ja oikukkaita, aivan kuten antiikin jumalat. Asiaankuuluva pyhättö olisi siis enemmän kuin perusteltua nykyajan ylijumalille.

Markkinoiden ohella ei sovi pitää muita jumalia. Niinpä hyvinvointivaltiot ovat markkinoiden tulilinjalla. Ignacio Ramonetin mukaan käynnissä on sota eurooppalaisia hyvinvointivaltioita vastaan ja niiden tuhoaminen tapahtuu kriisimaissa teknokraattipääministerien Mario Montin ja Lukas Papadimosin johdolla, molemmat entisiä Goldman Sachsin pankkiireita.

Poliittinen tilanne kriisimaissa on se, ettei kansalla juuri ole vaikutusmahdollisuuksia, koska hallituksen liikkumavaran sanelevat markkinoiden reaktiot. Euroopan keskuspankki tukee kehitystä lainaamalla rahaa halvalla korolla pankeille, jotka lainaavat sitä korkealla korolla kriisimaille. Kriisipaketit taas edellyttävät rajuja leikkauksia. Uusien maiden luiskahtamista kriisitilaan odotellaan vesi kielellä; siinä mielessä uudet jumalat ovat pikemminkin Cthulhun kuin Zeuksen kaltaisia. Myös pohjoisen nationalistiset besserwisserit joutuvat ennen pitkää liekaan, ellei poliisilta, armeijalta, koulutuksesta, köyhiltä ja kaikesta mahdollisesta leikata. Liean pituuteen voi vaikuttaa, mutta ei sen pitelijään.

Markkinoiden näkymätön käsi työssään 

Ramonetin mukaan EU on viimeinen maailmankolkka, jossa kapitalismin armottomuutta on pehmennetty hyvinvointivaltioilla ja siksi asia halutaan muuttaa. Asiat etenevät Naomi Kleinin šokkidoktriinin mukaisesti, joskin tällä kertaa sotilasvallankaappauksen sijaan riittää valtioiden kiristäminen velkaruuvilla. Valtioita kiristävät pankit eivät tunne omantunnontuskia siitä, että ne itse olisivat voineet kaatua vuonna 2008 ilman julkisia tukia maailmanlaajuisen finanssikriisin puhjettua. Voitot ovat yksityisiä ja tappiot yhteisiä, on uusi järjestys.

Miksi talouden järjestelmävirheestä ei sitten puhuta enempää? Miksi poliittisen eetterin täyttävät liberaali kritiikittömyys ja populistinen eristäytymislinja? Suomenkin presidenttiehdokkaista ainoastaan Paavo Arhinmäellä näyttää olevan uskallusta nähdä metsä puilta talouskriisissä. Mikäli poliittista hegemoniaa ei saada nyt käännettyä, Goldman Sachs voi laittaa viinit kylmään valmistautuessaan jumalallisiin pitoihin Olympos-vuorella. Kauaa nekään bileet eivät tosin jatku, koska spekuloinnille perustuva talous ei ole kestävällä pohjalla, vaikka pari Kreikkaa ja Portugalia jumalille uhrattaisiinkin.

Muutama vuosi sitten julkaistu kirja näyttää osuvan naulan kantaan ennakoidessaan talouden romahduksen. Välttämättömyydestä pitäisi tehdä hyve, mutta köyhyyteen sopeutumista pidetään Suomessa silti edelleen epäilyttävänä downshiftauksena. Sitä halveksuvat kilvan niin EK:n ekonomistit kuin materialismin nimiin vannovat ipod-marxilaisetkin.

Toivoton kilpajuoksu makrotalouden lainalaisuuksia vastaan tuottaa kuitenkin turhautumista ja pahaa oloa. Voi kysyä, eikö itse kunkin pitäisi löytää elämäänsä sisältö jostain muualta kuin materialismista. Myös digitaaliajan statussymbolien perässä juokseminen lasketaan materialismiksi.

Romahtaako talous vielä enemmän, mikäli pakonomaisen kilpajuoksun sijaan keskitytään löytämään uusia olemisen ja elämästä nauttimisen muotoja? Ei romahda, sillä taloutta ei vie eteenpäin se, että taistellaan olemassaolevan infrastruktuurin vähenevistä vihreistä oksista. Verissäpäin taistelemisen sijaan tarvitaan aitoa yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta.

Köyhät pitäisi poliittisesti rehabilitoida. Maailmassa, jossa puolet ihmiskunnasta elää alle kahdella eurolla päivässä, suomalaiset köyhät ovat vähemmän pöyristyttävän etuoikeutettuja kuin rikkaat ja keskituloiset. On kunnia olla lähempänä ihmiskunnan mediaanituloa. En edes kehtaisi enää kuitata 2 000 – 3 000 euroa työstä, josta maailmalla maksetaan paljon vähemmän ja jossa ei edes vaadita kunnon työpanosta.

Toisaalta jos kaikki maailman ihmiset eläisivät, kuten länsimaalaiset, tarvittaisiin monen maapallon resurssit. Kaiken järjen mukaan toimeentulotuella ei tuhota niin paljoa maapalloa kuin 3 000 euron palkalla. Siksi ehdotankin, että jokin järjestö antaisi vuoden ympäristöpalkinnon suomalaisille köyhille.

Espanjassahan on ollut koko vuoden ajan liikehdintää, jossa on kritisoitu poliittisia päättäjiä kansan unohtamisesta. Kahta valtapuoluetta, oikeistolaista PP:tä ja sosialidemokraattista PSOE:ta, syytetään samankaltaisuudesta ja talouselämän juoksupoikana toimimisesta. Niinpä yksi julkisuutta saanut tempaus on ollut adressi, jossa vaaditaan vaaliviranomaisia kieltämään “PPSOE”:n osallistuminen vaaleihin kahdella listalla.

“Ette edusta meitä” on ollut eräs protestien yleisimmistä iskulauseista. Tällä on hyökätty paitsi valtapuolueita, myös muun muassa vasemmistoa (Izquierda unida, IU) vastaan. Moni järjestelmään pettynyt ei aio äänestää vaaleissa lainkaan. Samaan aikaan vaikuttaa, että katumobilisaatiokin on hiipumaan päin.

Suomessahan esimerkiksi Vasemmistonuorten slogan “Kaduilla ja kabineteissa” lähtee siitä, että samoja asioita ajetaan paitsi kansalaisvaikuttamisella, myös parlamentaarisesti valtuustoissa, eduskunnassa ja muissa elimissä. On tärkeää yrittää vaikuttaa myös virallisen politiikan kautta, koska sitä kautta säädetään lait, eikä poliisi hajoita mielenosoituksia, jos poliittiset päättäjät eivät sitä salli.

Suomi onkin tässä suhteessa edustuksellisen demokratian mallimaa. Toisaalta myös siellä on ongelmansa – kaikki eivät saa ääntään kuuluviin. Kolmaalta kansa on aika apaattista ja onnistuu aina kiinnittämään huomionsa toisarvoisiin asioihin, kuten maahanmuuttajiin, homoihin ja pakkoruotsiin. Toisaalta parempi tämäkin, kuin että kansalaiset eivät saisi ääntään kuuluviin.

Mikäli ihmiset haluaisivat, länsimaita ravisteleva talouskriisi saataisiin hoidettua äänestämällä valtaan sellaisia poliitikkoja, jotka siivoaisivat rosvoavan finanssitalouden ja mahdollistaisivat tasapuolisemman työelämän. Silloin ei tarvitsisi syyttää maahanmuuttajia, eikä katsella kaikenlaisten muukalaisvihamielisten voimien keräävän kannatusta. Ainoana esteenä tälle on luovutusmieliala ja pelko, jotka välillä naamioituvat epäpoliittisuuden, ja välillä ksenofobian ja vähä-älyisen taantumuksellisuuden kaapuun.

Ilmiö on sen verran uusi, ettei siitä keskustelemiseen oikein ole käsitteitä. Espanjaksi protestoijia kutsutaan nimellä indignados, eli suomeksi suuttuneet tai närkästyneet. Horisontaalinen liike ei rakennu hierarkkisesti, vaan pyrkii saavuttamaan massakokousten avulla kollektiivisen älyn. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kansankokouksissa keskustellaan asioista, kunnes yhteisymmärrys asioista löytyy.

Suomen poliittinen kulttuuri on hyvin organisaatiokeskeinen. Itsekin koin Suomessa virallisen politiikan luontevammaksi vaikutuskanavaksi kuin niin sanotun ulkoparlamentaarisen toiminnan. Virallisenkin politiikan olisi silti hyvä herkistää kuulonsa myös epäviralliselle politiikalle – täydellisessä demokratiassa koko vastakkainasettelun pitäisi olla turha.

Aiheen vieraus näkyy myös journalismissa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat veti mutkia suoriksi väittäen sosiologi Zygmunt Baumanin lytänneen protestit “silkkana tunteena vailla järkeä”. HS:n siteeraamassahaastattelussa kuitenkin käy ilmi, että Bauman puolustaa protestoijien näkemyksiä, mutta arvelee spontaanin liikkeen mahdollisesti hiipuvan yhtä arvaamatta kuin on noussutkin.

Espanjassa joukkokokouset vaativat todellista demokratiaa. Monet vaatimuksista, kuten pitkistä listoista luopuminen vaaleissa ovat Suomessa jo todellisuutta. Siksi Suomen järjestelmää voikin pitää varsin demokraattisena, joskin vuoden 2007 eduskuntavaaleista tuttu “maksullinen arvovaikuttaminen” on nakertanut täälläkin demokratian uskottavuutta.

Globaali järjestelmä on kuitenkin kaukana demokratiasta. Suomi on pieni maa ja siksi todellinen demokratia täälläkin vaatii demokraattisempaa maailmaa. Talouselämä toimii globaalisti, mutta demokratia ei yllä sinne. Nyt nähty liikehdintä yrittää rakentaa rajat ylittävää kansalaisvoimaa.

Tämä on julkaistu myös uunituoreessa Uuden Suomen -blogissani.

Lauantaina lokakuun 15. päivä järjestetään torikokouksia ympäri maailmaa, joissa vaaditaan todellista demokratiaa. Todellinen demokratia tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä oikeutta vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäröivään yhteiskuntaan. Vaatimus on radikaali näinä pankkitukien päivinä – että talouden ja politiikan pitäisi palvella ihmisiä, eikä toisinpäin.

Kyseessä on globaali liike, jonka kuumimmat laineet lyövät varmasti muualla kuin uinuvassa Suomessa. Jopa Espanja on seestynyt kevään ja kesän massamielenosoituksista, mutta se ei tarkoita liikehdinnän loppumista: syyskuussa esimerkiksi Israelissa yli 400 000 ihmistä osoitti mieltään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta ja nyt Yhdysvaltain Occupy Wall Street -protestit leviävät.

Protestit ovat tervetullut lisä tilanteessa, jossa länsimaiden talousjärjestelmän kieroutumat käyvät yhä sietämättömämmiksi ja spekulaation aiheuttamia tappioita paikataan repimällä rahaa tavallisten ihmisten selkänahoista.

Poliittiset vallanpitäjät Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat toimineet finanssieliitin juoksupoikina ja pyrkivät nyt pelastamaan patroniensa selkänahan. Niinpä talousjärjestelmän tarvitseman radikaalin remontin sijaan suojellaan eliittiä ja laitetaan sileäksi sekin vähä, mitä esimerkiksi Kreikassa on jäljellä.

Oikeudenmukaista järjestelmää ei saada koskaan odottelemalla kotona. Mitään hyvää tässä maailmassa ei ole koskaan tipahtanut taivaan lahjana, vaan meidän pitää itse rakentaa tulevaisuutemme. Vallanpitäjien on ymmärrettävä tämä historiallinen tosiasia – mahdollisesti viimeinen mahdollisuus kääntää uppoavan lännen kurssi.

Länsimaailma nimittäin tosiaankin uppoaa, mikäli nykyinen meno jatkuu. Ei muslimien invaasion tai moraalisen rappion takia, vaan koska taloudellinen ja poliittinen järjestelmämme ei enää ole kestävällä pohjalla. Mikäli huijaamiselle ja uhkapelille perustuvan järjestelmän annetaan jatkaa ja sitä lepytetään leikkaamalla syyttömiltä, tavallisilta ihmisiltä yhä enemmän, on edessä katkera köyhtymisen ja keskinäisen eripuran tie. Kärppina tällä haaskalla tulevat olemaan populistit, jotka osoittavat helppoja syyllisiä erilaisissa vähemmistöissä.

“Emme ole vasemmalla, emmekä oikealla. Olemme alhaalla ja vastustamme niitä, jotka ovat ylhäällä” oli iskulause eräässä banderollissa täällä Espanjassa. Jos ylätason ongelmat, järjestelmävirheet, vaativat korjaantuakseen mm. julkisten palveluiden heikentämisen kautta, on aika buutata järjestelmä, eikä uhrata syyttömiä ihmisiä.

Lista 15. päivän tapahtumista Suomessa:

Pitkään perusturvan nostamista pidettiin poliittisesti vaikeana, kunnes viime kevään hallitusneuvotteluissa asiaan saatiin pitkän hautomisen jälkeen ratkaisu ja alimmat etuudet nousevat 100 euron sekä ilmeisesti myös indeksikorotuksen verran.

Valitettavasti moni ei tule tosiasiassa saamaan 100 euron korotusta, koska korotus leikkaa vastaavasti toimeentulotukea, johon tulee 25 euron kuukausittainen korotus. Muutos on kuitenkin oikeaan suuntaan, koska se vähentää toimeentulotukiriippuvaisuutta ja parantaa pelkillä Kelan etuuksilla elävien toimeentuloa.

Tuloeroja perusturvan korotus ei ratkaisevasti kuitenkaan pienennä. Perusturva ei tule koskaan olemaan niin korkealla tasolla, että se nostaisi ihmisen pienituloisten kategoriasta. Tämä olisi hyvä pitää mielessä. Tuloerojen todellinen kaventaminen vaatii työpaikkojen luomista – vaikka sitten työtä jakamallakin. Perustulokaan kaikesta hyvästä huolimatta ei riitä todelliseksi ratkaisuksi tuloeroihin ja sitä kautta yhteiskunnallisen tasa-arvon takaajaksi.

Valitettavasti työpaikkoja ei tällä hetkellä riitä kaikille. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta asiasta, että Suomen, kuten muidenkin länsimaiden yrityselämä keskittyy enemmän finanssikeinotteluun kuin todellisen reaalitalouden kasvattamiseen. Teolliset työpaikat vähenevät, tuloerot kasvavat ja kansantaloudet velkaantuvat. Siksi Suomenkin tulevaisuus nivoutuu viime kädessä maailman (lähinnä Yhdysvaltain ja Euroopan) finanssijärjestelmän järkeistämiseen ja spekulaation kitkemiseen.

Eniten olen viime aikoina pohtinut liikkeen synnyn suomalaisittain hyvin erikoista dynamiikkaa. Liikehdintä alkoi keväällä pitkälti sosiaalisen median siivittämänä ja on jatkanut kahden peruspilarin – horisontaalisen rakenteen ja sosiaalisen median varassa. Ilman johtajia ja virallisia instituutioita tapahtuva mobilisaatio on suomalaisittain niin vierasta, ettei sen esittelyyn tahdo löytyä edes käsitteitä. Vielä suurempi vastakohtaisuus on Espanjan valtavirtapolitiikkaan, jota leimaavat korruptio, etääntyneisyys kansasta ja demokratian puute.

On kuitenkin kuvaavaa, että Suomessa poliittisesti aktiiviset ihmiset liittyvät Facebook-ryhmään, jonka nimi on “liity puolueeseen, älä Facebook-ryhmään”. Kaikkien puolueiden aktiivit liittyvät samaan ryhmään. Perussuomalaisten vaalivoitto sai lukuisat liittymään varsinkin vihreisiin, jonkin verran myös Vasemmistoliittoon.

Puoluepolitiikan kautta toimisella on hyvät ja huonot puolensa, samoin katutason aktivismilla. Siltikään ei tekisi lainkaan pahaa suomalaisille ymmärtää, että myös ilman puheenjohtajia, äänestyksiä ja keinotekoisia vastakkainasetteluita voisi mobilisoitua tekemään politiikkaa.

Suomalaisen poliittisen aktivismin kanavoituminen virallisia reittejä pitkin kertoo yhteiskunnan läpinäkyvyydestä ja demokratian toimivuudesta. Toisaalta myöskään suomalainen poliittinen kulttuuri ei ole immuuni ongelmalle, jossa poliittinen eliitti, tai “poliittinen luokka”, kuten indignadot sitä kutsuvat, on vieraantunut kansan todellisuudesta. Tähän ratkaisuksi tuskin käy muu kuin kansan mobilisaatio ja todelliset vaikutusmahdollisuudet.

Suomessa kaikenlaista ulkoparlamentaarista toimintaa karsastetaan ja rauhanomaisetkin protestit saatetaan joskus sotkea väkivaltaisuuksiin. Esimerkiksi Espanjan protesteilla ja Britannian mellakoilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Mellakoita ei voi hyväksyä, joskin ymmärtää tiettyyn pisteeseen voi, mutta rauhanomaisen katumobilisaation idea on ihan muualla – inkluusiossa ja uudenlaisen yhteisyyden luomisessa.

Voitaisiin järjestää kansankokouksia, joissa keskustellaan asioista ilman ennakkoluuloja ja kaikkia mielipiteitä kunnioittaen. Juuri asioista keskustelu on Suomessa usein liian hankalaa. Avoimella keskustelulla voitaisiin avata uusia odotushorisontteja, jotka olisivat luutuneiden ajatussapluunoiden ulkopuolella. Luutuneita ajatussapluunoita esiintyy esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa, jossa pääasia on moittia vastapuolta ja aivan marginaalinen asia käydä analyyttistä keskustelua itse aiheesta. Sen sijaan pitäisi keskustella avoimesti niistä asioista, jotka ovat meidän tarpeitamme sen sijaan, että käytetään aikaa abstrakteihin vastakkainasetteluihin ja turhaan piikittelyyn.

15-M -liikkeen keskeinen vaatimus on demokraattisempi järjestelmä. Espanjan politiikka on korruptoitunutta ja vaalijärjestelmä suosii suuria puolueita. Pienten puolueiden edustajamäärä on suhteessa pienempi kuin niiden äänimäärä. Toisaalta vaaditaan poliitikkojen palkkioiden alentamista ja erityisetujen poistamista.

Suomen järjestelmä on loppujen lopuksi hyvin demokraattinen. Meillä vaaleissa on helpompi vaikuttaa, vaikka esimerkiksi vuoden 2007 eduskuntavaalit hämärine vaalirahoituksineen osoittivat, että täälläkin korruptio on mahdollista. Kuitenkin siinä missä Espanjassa konflikti tapahtuu kaupunkien keskusaukioilla, vaikuttaa se Suomessa tapahtuvan Säätytalolla hallitusneuvotteluissa.

Voi olla, että olen liian optimistinen demokratian tilan suhteen, mutta vaikuttaisi, että puolueet ovat viimein  ymmärtäneet edustaa politiikassa kansaa ja äänestäjiään. Tähän ne on pakottanut perussuomalaisten nousu. Jos esimerkiksi vihreät ja keskusta olisivat jatkaneet viime hallituskauden linjallaan, ne olisivat ensi vaaleissa hävinneet vielä enemmän paikkoja.

Myös vasemmisto on viimeisten vuosien aikana uudistunut ja alkaa olla muuttuneen yhteiskunnallisen tilanteen tasalla. Vasemmistoa äänestäessään pitää tietää, että antaa äänensä paremmalle sosiaaliturvalle ja hyvinvointipalveluille sekä tuloerojen kaventamiselle. Nyt vaikuttaa siltä, että alimpiin sosiaalietuuksiin saadaan 100 euron korotus, mitä ei olisi tullut äänestämällä porvaripuolueita tai jättämällä äänestämättä.

Espanja tulee tässä suhteessa perässä. Valtapuolueet ovat uusliberalistisen politiikan vankeja ja käyvät katkeria sotiaan kansalaisten kannalta vähemmän merkityksellisistä asioista. Katujen mobilisaatio voi toki vielä tuottaa suuren muutoksen niin Espanjassa kuin muissakin maissa.

Euroopan tasolla demokratiassa on vielä paljon parannettavaa. EU:n rahapolitiikka on saatettava demokraattiseen kontrolliin, muuten EU kriisivaltioineen jää rahoitusmarkkinoiden panttivangiksi. Siinä tilanteessa demokratian sijaan vallassa on finanssifeodalismi.

Valtakunnallisesti tulos olikin sitten huonompi. Vasemmistoliitto menetti kolme edustajanpaikkaa, joista yhden, Jussi Saramon paikan Uudellamaalla, katkerasti ääntenlaskun viime metreillä. Paikat menetettiin Pirkanmaalla, Uudellamaalla, Kymissä ja Lapissa. Kymissä Vasemmisto jäi Perussuomalaisten rynnistyksen jalkoihin, Uusimaa taas on supervaalipiiri, jossa vaalit ratkaistaan julkisuudella. Lapissa ja Pirkanmaalla Esko-Juhani Tennilän ja Mikko Kuopan poisjäänti näkyi tuloksissa.

Vaalit veivät kuitenkin eteenpäin vasemmiston sukupolvenvaihdosta. Modigin lisäksi eduskuntaan nousivat uusina Anna Kontula Pirkanmaalta, joskin hänen tilanteensa voi vielä muuttua tarkastuslaskennassa ja Aino-Kaisa Pekonen Hämeestä. Eduskunnan porteille pääsivät lisäksi hienoilla äänimäärillä Li Andersson Varsinais-Suomesta ja Hanna Sarkkinen Oulusta. Juuri tällaiset nousussa olevat nuoret kyvyt tarkoittavat, että kun seuraavissa vaaleissa osa vanhoista edustajista jää pois, tilalle tulee uusia henkilöitä, joilla on jo kannatuspohjaa valmiina. Vaalivoiton rakentaminen kun vaatii enemmän Arhinmäen kaltaisia profiilipoliitikoita ja tällaisen profiilin rakentaminen vie aikaa.

Helsingissä uusien tekijöiden läpimurto on edennyt pidemmälle kuin muualla maassa. Seuraavan neljän vuoden aikana Arhinmäki kasvattanee entisestään kannatusta, samoin kuin Modig, jolla on hyvät edellytykset profiloitua yhdeksi eduskunnan näkyvimmistä edustajista. Taustalla on sitten muita, kuten Pihlaja, Katri Immonen ja Dan Koivulaakso, jotka onnistuessaan kunnallisvaaleissa voivat nousta vuonna 2015 lähelle kansanedustajan paikkaa, mikäli Vasemmisto onnistuu nostamaan kannatustaan lähelle Vihreiden tasoa. Ennen kaikkea menestyminen tietysti vaatii sellaista agendaa, jonka riittävän suuri osa kansasta kokee omakseen.

Liberalismin tappio

Vihreiden vaalitappion ytimessä lienee, kuten Outi Alanko-Kahiluoto tämän päivän Hesarissa (19.4., s. A8) analysoi, eriarvoisuuden ja tuloerojen jättäminen liian vähälle huomiolle ja liiallinen keskittyminen Perussuomalaisten vastustamiseen ja sitä kautta arvoliberalismin ja moniarvoisuuden puolustamiseen. Näiden asioiden puolustaminen on toki tärkeää, mutta kuten aiemmin olen jo kirjoittanut, en usko sen riittävän. Ihminen on sen verran homo economicus, että hän ajattelee pitkälti taloudellista asemaansa. Osa äänestää persuja, koska uskoo, että maahanmuuttajien tuet ovat pois heiltä itseltään, kun maahanmuuttajille ostetaan kuulemma mersuja verorahoilla. Sitä en tiedä, mikä tulee olemaan tämän porukan reaktio havaitessaan, että näin ei tosiaankaan ole, mutta tähän asti he uskovat toimineensa rationaalisesti.

Toki Perussuomalaisten tavoitteissa oli oikeastikin hyviä asioita, kuten alimpien työttömyyskorvausten korottaminen. Tällaiset konkreettiset ihmisten asemaa parantavat avaukset saavat kannatusta. Ajoivathan Vihreätkin toki perustuloa, mutta nähtävästi sanomalla ei ollut riittävää uskottavuutta. Perustihan viime hallitus sosiaaliturvan uudistamista pohtineen Sata-komitean, jonka työn tulos jäi laihaksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uskottavuutta voisi tulla jatkossa. Se tosin edellyttää sosiaalisten teemojen entistä vahvempaa esiinnostoa myös kunnallisella tasolla, jossa Vihreät on merkittävä vallankäyttäjä. Keskiryhmien tragedia päättyneellä vaalikaudella oli niiden jääminen Kokoomuksen jalkoihin hallituksessa. Yli 50 prosenttia suomalaisista ei kannata tuloeroja kasvattavaa ja rikkaita suosivaa politiikkaa. Ainakaan Keskustan ja Vihreiden perinteiset äänestäjäryhmät eivät ole niin oikealla ja se näkyi tuloksessa. Mikäli esimerkiksi Keskusta haluaa joskus nousta takaisin suurimmaksi puolueeksi, suosittelen porvarileiman jättämistä vähemmälle ja siirtymistä oikeasti keskelle, oikeiston ja vasemmiston väliin.

Valtio olemme me

Vasemmiston politiikka tulee pohjautumaan yksilönoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustamiseen. Yksilön ja yhteisön välinen suhde on tässä keskiössä. Yksilöä tulee suojata elämän riskeiltä ja toisaalta voimaannuttaa vähentämällä sosiaaliturvan kontrollia ja kyykyttämistä. Nythän riskinä on päinvastainen kehityssuunta, koska Perussuomalaisilla on rikkaita kohtaan tunnetun kaunan lisäksi myös painotuksia, että sosiaaliturvasta halutaan vastikkeellisempaa ja harkinnanvaraisempaa. Tämä tie on pitkälti jo kuljettu loppuun, enkä usko sen johtavan muuhun kuin työttömien kurjistumiseen.

Tulevaisuuden tavoitteena pitää olla uuden hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen. Vanha hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin edellisen rakennemuutoksen aikana 1950-70 -luvuilla. Yhteiskunta on jälleen murroksessa ja uusi sukupolvi seisoo valintojen edessä. Oikeisto tarjoaa keskinäistä kilpailua, menestyjien palkitsemista ja muiden kurjistamista. Mikäli kyynärpäätaistelu ei tunnu omalta jutulta, kannattaa suunnata katse johonkin muuhun. Perussuomalaiset tarjoaa perinteisen helpon ratkaisun, nostalgian ja kaipuun menneeseen. Vihreät keskittyivät nyt vastustamaan tätä, mutta se ei vielä riitä viemään meitä tulevaisuuteen. Vasemmiston tehtävä tulevaisuudessa onkin löytää ratkaisuja siihen, miten me voimme elää turvattua elämää kestävästi niin ympäristön kuin ympäröivän maailmankin kannalta.

Vasemmiston ei tarvitse haikailla abstraktioiden, kuten “paluun vasemmalle” tai “punavärin lisäämisen” perään. Punainen on vain väri siinä missä oranssikin ja teot punnitaan konkreettisilla avauksilla ja elämän parantamisella tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Vasemmistolaisuus ei ole nostalgiaa, joka käpertyy punalippuun samalla tavalla kuin persut siniristilippuun. Siksi kädenvääntö maltillisuuden ja radikalismin välillä on menettänyt merkitystään, koska kyse on asioiden viemisestä eteenpäin. Taustalla toki vaikuttaa aate, eli ajatus solidaarisuudesta ja tasa-arvosta. Aatteenkin tärkein tehtävä on kuitenkin toteutua käytännössä.

Tänä keväänä äänestämisellä on enemmän merkitystä kuin pitkään aikaan. Yhteiskunnan voi katsoa olevan risteyskohdassa. Siinä, missä neljä vuotta sitten nousukaudella saatettiin puhua vielä periaatteista, arvoista ja asioiden hoitamisesta hitaasti erilaisten työryhmien kautta, nyt ollaan vakavammassa tilanteessa. Eriarvoisuus on kasvanut hälyttävästi, leipäjonot pitenevät, eikä talousnäkymätkään ole ongelmattomat. Valtiontaloudessa on alijäämää, joten politiikassa joudutaan ns. perusasioiden pariin.

Pitkään nimittäin valitettiin, että puolueiden välillä ei ole eroja. Timo Soini jauhoi (ja jauhaa yhä) kolmesta suuresta puolueesta Tupu, Hupu ja Lupu -kolmikkona ja moni varmaan luki vasemmiston ja vihreätkin samaan syssyyn. Erot puolueiden välillä ovat kuulemma hyvin marginaalisia.

Näin ehkä onkin julkilausumien tasolla. Kaikki puolueet puhuvat hyvinvointiyhteiskunnasta ja heikoimmista välittämisestä. Nyt ollaan kuitenkin uudessa tilanteessa. Paineet verotuksen korottamiseen tuovat puolueiden erot uudella tavalla esiin. Kokoomus haluaa korottaa ensisijaisesti arvonlisäveroa ja jopa alentaa tuloveroja, mikä nostaa pienituloisten verorasitusta suhteessa enemmän samalla, kun suurituloisten verotus kevenisi. Kokoomus yrittää vakuutella, ettei se kannata tasaveroa, mutta puolueen linja vie selvästi tasaveron suuntaan.

Tuomas Matikan tekemässä ja Kalevi Sorsa -säätiön julkaisemassa selvityksessä vertaillaan kolmen suuren puolueen verolinjauksia. Yhteenvedossa lasketaan yhteen puolueiden verolinjausten vaikutus eri tuloryhmien käytettävissä oleviin tuloihin. Yhteenveto osoittaa, että Kokoomuksen linjauksilla, eli välillisten verojen korotuksilla ja tuloverotuksen alentamisella, alennetaan pienituloisimpien ostovoimaa eniten. Kokoomus siis heikentäisi kaikkein köyhimpien asemaa samalla, kun ainoat tilanteesta hyötyjät löytyisivät suurituloisimmista ryhmistä.

Kuvion lähde: Tuomas Matikka: Verot maksukyvyn mukaan. Kalevi Sorsa -säätiö.

SDP:n malli sen sijaan leikkaisi suurituloisilta samoin kuin Vasemmistoliiton, jota vertailussa ei ollut mukana. Keskustan malli vähentäisi suhteessa eniten pieni- ja suurituloisten käytettävissä olevia tuloja.

Verotus onkin sosiaaliturvan ja asumiskustannusten ohella tärkeimpiä tulonjaollisia kysymyksiä. Pienituloisten etu on mahdollisimman progressiivinen verotus ja ainakin itse haluan sitä kannattaa. Toki on muistettava, että korkeimmat marginaaliverot eivät saa nousta kohtuuttomiksi, mutta tiettyjen piirien halu alentaa hyvätuloisten verotusta samalla kun pienituloisten verorasitus nousee, on jokseenkin vastenmielistä. Mikäli tällainen veropolitiikka saa äänestäjien mandaatin eduskuntavaaleissa, eikä sosiaaliturvaa kehitetä, voidaan olla varmoja, että leipäjonot tulevat kasvamaan jatkossakin.

Toinen vaihtoehto on vasemmiston malli, jossa perusturva korotetaan 750 euroon, sosiaalitukien verottaminen lopetetaan ja veronkorotukset kohdistetaan sinne, missä maksukykyä on, eli pääomatulojen ja korkeiden ansiotulojen verotukseen. Toki on huomioitava, että korkeimmatkaan marginaaliverot eivät saa olla kohtuuttoman korkeita, mutta maltilliset korotukset ovat tarpeen nykytilanteessa. Samalla pitäisi pyrkiä kohti entistä universaalimpia peruspalveluita ja kohtuuhintaisten asuntojen rakentamista, jolloin voitaisiin alkaa käyttää Nyky-Suomestakin nimitystä hyvinvointivaltio.

Laitetaan loppuun vielä taulukko, josta ilmenee Vasemmistoliiton veromallin vaikutukset eri tuloryhmien käteen jääviin tuloihin:

Lähde: Vasemmistoliiton veromalli.