Luin joulun aikaan saksalaisen kreivin Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Siinä 2000-luvun alussa hyväpalkkaisen työn menettänyt Schönburg selittää, kuinka länsimaissa pitäisi tottua köyhyyteen. Siihen pakottaa jo talousromahduskin, jonka Schönburg ennakoi jättävän 1930-luvun lamankin varjoonsa.
Muutama vuosi sitten julkaistu kirja näyttää osuvan naulan kantaan ennakoidessaan talouden romahduksen. Välttämättömyydestä pitäisi tehdä hyve, mutta köyhyyteen sopeutumista pidetään Suomessa silti edelleen epäilyttävänä downshiftauksena. Sitä halveksuvat kilvan niin EK:n ekonomistit kuin materialismin nimiin vannovat ipod-marxilaisetkin.
Toivoton kilpajuoksu makrotalouden lainalaisuuksia vastaan tuottaa kuitenkin turhautumista ja pahaa oloa. Voi kysyä, eikö itse kunkin pitäisi löytää elämäänsä sisältö jostain muualta kuin materialismista. Myös digitaaliajan statussymbolien perässä juokseminen lasketaan materialismiksi.
Romahtaako talous vielä enemmän, mikäli pakonomaisen kilpajuoksun sijaan keskitytään löytämään uusia olemisen ja elämästä nauttimisen muotoja? Ei romahda, sillä taloutta ei vie eteenpäin se, että taistellaan olemassaolevan infrastruktuurin vähenevistä vihreistä oksista. Verissäpäin taistelemisen sijaan tarvitaan aitoa yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta.
Köyhät pitäisi poliittisesti rehabilitoida. Maailmassa, jossa puolet ihmiskunnasta elää alle kahdella eurolla päivässä, suomalaiset köyhät ovat vähemmän pöyristyttävän etuoikeutettuja kuin rikkaat ja keskituloiset. On kunnia olla lähempänä ihmiskunnan mediaanituloa. En edes kehtaisi enää kuitata 2 000 – 3 000 euroa työstä, josta maailmalla maksetaan paljon vähemmän ja jossa ei edes vaadita kunnon työpanosta.
Toisaalta jos kaikki maailman ihmiset eläisivät, kuten länsimaalaiset, tarvittaisiin monen maapallon resurssit. Kaiken järjen mukaan toimeentulotuella ei tuhota niin paljoa maapalloa kuin 3 000 euron palkalla. Siksi ehdotankin, että jokin järjestö antaisi vuoden ympäristöpalkinnon suomalaisille köyhille.
tammikuu 3., 2012 klo 21.17
Luin mainitsemasi kreivin kirjan muutama vuosi sitten. Mielestäni teos oli aivan viihdyttävä, muttei mitenkään kovin mullistava. Esimerkiksi vinkit miten saada kutsu valtion johtajien illallisille näyttäytyivät minulle lähinnä absurdeina ja huvittavina.
Ympäristöpalkinnosta en tiedä, mutta joskus tuli vastaani tieto, että nykyisellä elintasolla/kuluttamisella/saastuttamisella/jne., tarvittaisiin 40 maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Sattuu vain olemaan, että meillä on vain tämä yksi.
tammikuu 4., 2012 klo 16.00
Luin tämän kirjan noin vuosi sitten ja tykkäsin kovasti. Tärkeää asiaa ja niin hauskasti kerrottuna, ettei välillä voinut kuin nauraa. Minusta tämän kirjan sanoma on kiteytettynä: raha ei tuo onnea, vaan läheiset.