Satuin lukemaan slovenialaisen filosofin Slavoj Žižekin ajatuksia liberaalista monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta. Žižekin mukaan länsimaiden monikulttuurisuutta muodollisesti kannattava eliitti kannattaakin todellisuudessa poliittisesti korrektia tapaa erotella valtaväestö maahanmuuttajista. Maahanmuuttajat kelpaavat liberaalille eliitille salonkikelpoisina huippuosaajina, mutta eivät köyhinä kerjäläisinä.
Ajatus on kieltämättä oikeaan osuva ainakin sikäli, että moni poliittisen korrektiuden rajoissa pysyttelevä tai jopa monikulttuurisuutta ihannoiva henkilö ei todellisuudessa välttämättä haluaisi olla tekemisissä esimerkiksi romanialaisten kerjäläisten kanssa.
Mielenkiintoisemman ulottuvuuden Žižekin huomio saa, kun sitä peilaa ajatukseen rajojen tulemisesta valtioiden ja kaupunkien sisälle. Globaali kapitalismi luo rajoja valtioiden sisälle tuomalla ihmisiä tekemään esimerkiksi työtä irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Olkiluodon itäeurooppalaiset rakennustyöläiset tai Pohjois-Suomen thaimaalaiset marjanpoimijat sijaitsevat Suomessa, mutta ovat kuitenkin suomalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Žižekin monikulttuuriset liberaalit hyväksyvät siis erilaisuuden silloin, kun se on oman elämänpiirin ulkopuolella, vaikka olisikin Suomen (tai jonkun muun länsimaan) maaperällä. Ilman romanikerjäläisiä joku Helsingin keskustan ja jonkin Kulosaaren kaltaisen kaupunginosan väliä liikkuva henkilö ei välttämättä edes huomaisi maahanmuuttajia, vaikka Itä-Helsinki olisi heitä täynnä.
Toinen mielenkiintoinen pointti on Žižekin näkemys politiikan muutoksesta. Itä-Euroopasta lähtöisin oleva jako toisaalta teknokraattiseen ideologiattomuuteen (ja uusliberalismiin) ja toisaalta arvokonservatismilla ja nationalismilla ratsastaviin voimiin näyttäisi olevan leviämässä myös Länsi-Eurooppaan. Mieleeni muistui muutaman vuoden takaiset keskustelut puolalaisten opiskelijoiden kanssa, jotka harmittelivat, että Puolan politiikka oli jakautunut kahteen blokkiin, joista oikein kumpikaan ei tuntunut mielekkäältä. Puolassa vaikuttivat ja vaikuttavat yhä liberaali, mutta kovaa talouspolitiikkaa ajava, nykyisen pääministerin Donald Tuskin puolue ja Kaczynskin veljesten (joista toinen valitettavasti menehtyi lento-onnettomuudessa) Laki ja oikeus -puolue, joka puolestaan edustaa konservatiivista ja nationalistista ajatusmaailmaa. Tilannetta voisi verrata siihen, että Suomen politiikassa vaihtoehtoina olisivat Kokoomus ja Perussuomalaiset, mikä toisaalta hieman kärjistetysti sanottuna näyttäisikin olevan trendinä gallup-mittauksissa.
Perussuomalaisten ja Vihreiden nouseva vastakkainasettelu vaikuttaisi Suomessa olevan oire juuri tästä, eli talouspoliittisten kysymysten korvaantumisesta arvoliberaali-arvokonseratiivi -vastakkainasettelulla, vaikka Vihreitä ei voikaan pitää Itä-Euroopan teknokraattien kaltaisena voimana. Halu hakea vastakkainasettelua konservatiivien kanssa sen sijaan kertoo pyrkimyksestä siirtää huomiota talouspolitiikasta arvo- ja lifestyle-kysymyksiin.
Tämänkaltainen profiloituminen sataa paitsi omaan, myös vastapuolen laariin, kuten Jussi Saramo blogissaan kirjoittaa. Toki itsekin periaatteessa vastustan Perussuomalaisia sikäli, etten jaa heidän ahdasmielisiä näkemyksiään, mutta pidän arvokysymysten ja abstraktien “Avoin Suomi vastaan suljettu Suomi” -kaltaisten vastinparien rakentelua hieman epäoleellisena tilanteessa, jossa hyvinvointivaltiota ja koko Eurooppaa uhkaavat julkisen talouden piirissä tehdyt virhearviot, kuten tasapainottomuutta ja eriarvoisuutta aiheuttavat leikkaukset.
Tilanteessa, jossa politiikkaa käydään yhä enemmän arvoliberaalien ja -konservatiivien kesken, jättäen samalla sivuun yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kaltaiset teemat, poliittiset protestit voivat kanavoitua yhä enemmän kansallismielisyyden ja muukalaisvastaisuuden kautta. On vaikea uskoa, että rummuttamalla pelkästään arvoliberaaleja teemoja voitaisiin ehkäistä nouseva muukalaisvastainen ja arvokonservatiivinen protesti tällaisessa tilanteessa, jossa työttömyys ja hyvinvoinnin lasku vaanivat alituisena pelkona ihmisten mielissä.
