Olympoksen uudet jumalat

Miten olisi pikkujoulut Akropoliissa? Kuva: Wikimedia Commons

Talouskriisin murjoman Kreikan yksityistäminen on viety jo niin pitkälle, että maa alkaa vuokraamaan kansallisomaisuuttaan pilkkahinnalla. Akropoliin voi tulevaisuudessa vuokrata lähes yhtä halvalla kuin jonkin juhlasalin Helsingistä: hinnaksi on kaavailtu 1 600 euroa/päivä. Siinäpä vaihtoehto esim. jollekin keskimääräistä vakavaraisemmalle yhdistykselle vuosikokouksen pitopaikaksi. Siitä ei taideta olla niin kiinnostuneita, vahingoittaako vuokraaminen kulttuurihistoriallisesti arvokasta kohdetta.

Suomessakin on vitsillä ehdoteltu esim. Rhodoksen tai Kosin saamista takuiden vastineeksi. Seuraava askelhan olisi luonnollisesti Olympos-vuoren yksityistäminen. Olympos-vuorta ei tosin voi yksityistää mille tahansa Suomi-soffalle, vaan paikan jumalallista alkuperää paremmin kunnioittava haltija olisi Goldman Sachs -pankki, joka on saanut omat miehensä Italian ja Kreikan pääministereiksi. Kaataessaan maiden hallituksia markkinat ovat kaikkivoipaisia ja oikukkaita, aivan kuten antiikin jumalat. Asiaankuuluva pyhättö olisi siis enemmän kuin perusteltua nykyajan ylijumalille.

Markkinoiden ohella ei sovi pitää muita jumalia. Niinpä hyvinvointivaltiot ovat markkinoiden tulilinjalla. Ignacio Ramonetin mukaan käynnissä on sota eurooppalaisia hyvinvointivaltioita vastaan ja niiden tuhoaminen tapahtuu kriisimaissa teknokraattipääministerien Mario Montin ja Lukas Papadimosin johdolla, molemmat entisiä Goldman Sachsin pankkiireita.

Poliittinen tilanne kriisimaissa on se, ettei kansalla juuri ole vaikutusmahdollisuuksia, koska hallituksen liikkumavaran sanelevat markkinoiden reaktiot. Euroopan keskuspankki tukee kehitystä lainaamalla rahaa halvalla korolla pankeille, jotka lainaavat sitä korkealla korolla kriisimaille. Kriisipaketit taas edellyttävät rajuja leikkauksia. Uusien maiden luiskahtamista kriisitilaan odotellaan vesi kielellä; siinä mielessä uudet jumalat ovat pikemminkin Cthulhun kuin Zeuksen kaltaisia. Myös pohjoisen nationalistiset besserwisserit joutuvat ennen pitkää liekaan, ellei poliisilta, armeijalta, koulutuksesta, köyhiltä ja kaikesta mahdollisesta leikata. Liean pituuteen voi vaikuttaa, mutta ei sen pitelijään.

Markkinoiden näkymätön käsi työssään 

Ramonetin mukaan EU on viimeinen maailmankolkka, jossa kapitalismin armottomuutta on pehmennetty hyvinvointivaltioilla ja siksi asia halutaan muuttaa. Asiat etenevät Naomi Kleinin šokkidoktriinin mukaisesti, joskin tällä kertaa sotilasvallankaappauksen sijaan riittää valtioiden kiristäminen velkaruuvilla. Valtioita kiristävät pankit eivät tunne omantunnontuskia siitä, että ne itse olisivat voineet kaatua vuonna 2008 ilman julkisia tukia maailmanlaajuisen finanssikriisin puhjettua. Voitot ovat yksityisiä ja tappiot yhteisiä, on uusi järjestys.

Miksi talouden järjestelmävirheestä ei sitten puhuta enempää? Miksi poliittisen eetterin täyttävät liberaali kritiikittömyys ja populistinen eristäytymislinja? Suomenkin presidenttiehdokkaista ainoastaan Paavo Arhinmäellä näyttää olevan uskallusta nähdä metsä puilta talouskriisissä. Mikäli poliittista hegemoniaa ei saada nyt käännettyä, Goldman Sachs voi laittaa viinit kylmään valmistautuessaan jumalallisiin pitoihin Olympos-vuorella. Kauaa nekään bileet eivät tosin jatku, koska spekuloinnille perustuva talous ei ole kestävällä pohjalla, vaikka pari Kreikkaa ja Portugalia jumalille uhrattaisiinkin.

Tyylikkään köyhäilyn taito

Luin joulun aikaan saksalaisen kreivin Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Siinä 2000-luvun alussa hyväpalkkaisen työn menettänyt Schönburg selittää, kuinka länsimaissa pitäisi tottua köyhyyteen. Siihen pakottaa jo talousromahduskin, jonka Schönburg ennakoi jättävän 1930-luvun lamankin varjoonsa.

Muutama vuosi sitten julkaistu kirja näyttää osuvan naulan kantaan ennakoidessaan talouden romahduksen. Välttämättömyydestä pitäisi tehdä hyve, mutta köyhyyteen sopeutumista pidetään Suomessa silti edelleen epäilyttävänä downshiftauksena. Sitä halveksuvat kilvan niin EK:n ekonomistit kuin materialismin nimiin vannovat ipod-marxilaisetkin.

Toivoton kilpajuoksu makrotalouden lainalaisuuksia vastaan tuottaa kuitenkin turhautumista ja pahaa oloa. Voi kysyä, eikö itse kunkin pitäisi löytää elämäänsä sisältö jostain muualta kuin materialismista. Myös digitaaliajan statussymbolien perässä juokseminen lasketaan materialismiksi.

Romahtaako talous vielä enemmän, mikäli pakonomaisen kilpajuoksun sijaan keskitytään löytämään uusia olemisen ja elämästä nauttimisen muotoja? Ei romahda, sillä taloutta ei vie eteenpäin se, että taistellaan olemassaolevan infrastruktuurin vähenevistä vihreistä oksista. Verissäpäin taistelemisen sijaan tarvitaan aitoa yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta.

Köyhät pitäisi poliittisesti rehabilitoida. Maailmassa, jossa puolet ihmiskunnasta elää alle kahdella eurolla päivässä, suomalaiset köyhät ovat vähemmän pöyristyttävän etuoikeutettuja kuin rikkaat ja keskituloiset. On kunnia olla lähempänä ihmiskunnan mediaanituloa. En edes kehtaisi enää kuitata 2 000 – 3 000 euroa työstä, josta maailmalla maksetaan paljon vähemmän ja jossa ei edes vaadita kunnon työpanosta.

Toisaalta jos kaikki maailman ihmiset eläisivät, kuten länsimaalaiset, tarvittaisiin monen maapallon resurssit. Kaiken järjen mukaan toimeentulotuella ei tuhota niin paljoa maapalloa kuin 3 000 euron palkalla. Siksi ehdotankin, että jokin järjestö antaisi vuoden ympäristöpalkinnon suomalaisille köyhille.

Kohti Espanjan vaaleja

Espanjassa järjestetään vaalit 20. marraskuuta. Vaalien piti alunperin olla maaliskuussa, mutta niitä aikaistettiin, pitkälti huonon taloudellisen tilanteen takia. Aikaistamisen myötä tuntuu, että vaalit tulevat ikäänkuin varkain, eikä monikaan ole ehtinyt ajatella, mitä vaalien lähestyminen merkitsee.

Espanjassahan on ollut koko vuoden ajan liikehdintää, jossa on kritisoitu poliittisia päättäjiä kansan unohtamisesta. Kahta valtapuoluetta, oikeistolaista PP:tä ja sosialidemokraattista PSOE:ta, syytetään samankaltaisuudesta ja talouselämän juoksupoikana toimimisesta. Niinpä yksi julkisuutta saanut tempaus on ollut adressi, jossa vaaditaan vaaliviranomaisia kieltämään “PPSOE”:n osallistuminen vaaleihin kahdella listalla.

“Ette edusta meitä” on ollut eräs protestien yleisimmistä iskulauseista. Tällä on hyökätty paitsi valtapuolueita, myös muun muassa vasemmistoa (Izquierda unida, IU) vastaan. Moni järjestelmään pettynyt ei aio äänestää vaaleissa lainkaan. Samaan aikaan vaikuttaa, että katumobilisaatiokin on hiipumaan päin.

Suomessahan esimerkiksi Vasemmistonuorten slogan “Kaduilla ja kabineteissa” lähtee siitä, että samoja asioita ajetaan paitsi kansalaisvaikuttamisella, myös parlamentaarisesti valtuustoissa, eduskunnassa ja muissa elimissä. On tärkeää yrittää vaikuttaa myös virallisen politiikan kautta, koska sitä kautta säädetään lait, eikä poliisi hajoita mielenosoituksia, jos poliittiset päättäjät eivät sitä salli.

Suomi onkin tässä suhteessa edustuksellisen demokratian mallimaa. Toisaalta myös siellä on ongelmansa – kaikki eivät saa ääntään kuuluviin. Kolmaalta kansa on aika apaattista ja onnistuu aina kiinnittämään huomionsa toisarvoisiin asioihin, kuten maahanmuuttajiin, homoihin ja pakkoruotsiin. Toisaalta parempi tämäkin, kuin että kansalaiset eivät saisi ääntään kuuluviin.

Mikäli ihmiset haluaisivat, länsimaita ravisteleva talouskriisi saataisiin hoidettua äänestämällä valtaan sellaisia poliitikkoja, jotka siivoaisivat rosvoavan finanssitalouden ja mahdollistaisivat tasapuolisemman työelämän. Silloin ei tarvitsisi syyttää maahanmuuttajia, eikä katsella kaikenlaisten muukalaisvihamielisten voimien keräävän kannatusta. Ainoana esteenä tälle on luovutusmieliala ja pelko, jotka välillä naamioituvat epäpoliittisuuden, ja välillä ksenofobian ja vähä-älyisen taantumuksellisuuden kaapuun.