Syrjäytyminen on tuhoisaa

Nuorten tekemät ampumistapaukset ovat viime vuosina muodostuneet pikemminkin säännöksi kuin poikkeuksiksi. Ampumistapaukset luovat turvattomuutta, mutta niistä käyty keskustelu jää silti junnaamaan aselainsäädännön ja käytettyjen aseiden kaliiberien ympärille.

Pitäisi ennemminkin pohtia, miksi näin moni nuori syrjäytyy niin pahoin, että ryhtyy näin epätoivoisiin tekoihin. Onko kyse siitä, että suomalaisessa kulttuurissa ei tarkkailla omien läheisten vointia, kuten Olavi Sydänmaalakka Ylen sivuilla pohtii, kuten , eikä puututa orastavaan syrjäytymiseen? Vai onko taustalla jotain muutakin?

Suomi on taloudellisesti verrattaen tasa-arvoinen maa, mutta taloudellinen syrjäytyminen ei silti ole vierasta täälläkään. Vaikka nuorisotyöttömyys on maltillisempaa kuin esimerkiksi Etelä-Euroopassa, arvioidaan Suomessa olevan silti noin 50 000 nuorta, jotka ovat ns. syrjäytymisvaarassa.

Vuokra-asunnot ovat kalliita, ovi työelämään avautuu vaikeasti ja siirtymävaiheissa on turvauduttava  riittämättömään ja byrokraattiseen sosiaaliturvaan. Köyhyys ei kuitenkaan välttämättä tarkoita syrjäytymistä – esimerkiksi yliopisto-opiskelijat ovat kaikkea muuta kuin syrjäytyneitä pienituloisuudestaan huolimatta.

Asian ytimessä on yhteisöllisyys, tuo ympäripyöreiden poliittisten lausuntojen lempilapsi. Vaikka yhteisöllisyyden korostamiseen kuinka lyötäisiinkin leimaa brittiläistyylisen Big Societyn kaltaisena pyrkimyksenä ohittaa perinteisen hyvinvointivaltion periaatteet, ei yhteisöllisyyttä voi väheksyä. Yhteisöllisyys pitää yksilöt kiinni elämässä ja parhaimmillaan vakuuttaa jokaisen olevan arvokas sellaisena kuin on.

Suomalainen kulttuuri on kaikessa hiljaisuudessa lipunut koko ajan enemmän kuluttamista ihannoivaan suuntaan. Kulutuskritiikki on todella marginaalisessa asemassa. Kulutuskulttuuri korostaa, että mikäli sinulla ei ole trendikkäitä vaatteita tai mahdollisuutta “kartuttaa henkistä pääomaasi” (kiertoilmaisu kulttuuriteollisuuden tuotteiden kuluttamiselle), on täysin legitiimiä jättää sinut marginaaliin. Muutokset on lähdettävä yksilöistä ja niistä, joilla on vaikutusvaltaa kulttuuriin (kuten toimittajista, taiteilijoista, ja muusikoista).

Tarvittaisiin enemmän syrjäytyneiden voimaannuttamista ja uskon valamista siihen, että myös köyhät ovat arvokkaita ihmisiä. Toki tässä viimeisimmässä tapauksessa taustalla voi mitä tahansa, mutta aiempien ampumatapausten tekijöiden profiiliin on kuulunut syrjäytyminen tavalla tai toisella.

Työharjoittelijoiden oikeudet kuntoon

Työelämävalmennus ja työharjoittelu ovat erikoisia työnteon muotoja. Niihin osallistuminen on monilla aloilla tärkeä askel työllistymiseksi ja harjoittelijoilla myös teetetään paljon erilaisia töitä. Kuitenkaan niistä saatu korvaus tai muut edut eivät ole työelämän tasolla.

Jokainen voi pohtia, tekisikö mielellään nykyistä työtään korvauksella, joka koostuu työttömyyskorvauksesta ja 9 tai 18 euron päivitttäisestä ylläpitokorvauksesta, johon ei ole oikeutta esimerkiksi sairaspäiviltä. Myös lomat jäävät pitämättä, sillä työelämävalmennettavat ja harjoittelijat eivät ole palkkasuhteessa työnantajaan. Niinpä joillain työpaikoilla saattavat tehdä vierekkäin samaa työtä 3000 euron kuukausipalkasta ja lomista nauttiva sekä 600-800 euroa tienaava, jonka kohdalla lomat jäävät haaveeksi.

Koska harjoittelijat eivät ole palkkasuhteessa työnantajaan, jää heiltä saamatta myös työterveyshuolto. Niinpä sairaana saa mennä terveyskeskuksen jonoon ilman puhettakaan sairasajan palkasta. Tällä tavalla Suomen työmarkkinakustannukset ainakin saadaan kansainvälisesti kilpailukykyisiksi.

Onkin olemassa työnantajia, joiden henkilöstöstä harjoittelijat muodostavat suurimman osan. Näiltä aloilta ei välttämättä säällisesti palkattua työtä ole saatavilla. On ollut sellaisiakin tapauksia, joissa henkilö on sanottu työstään irti ja joutunut myöhemmin tekemään entistä työtään harjoittelijan statuksella.

Jotta blogikirjoitus ei menisi pelkäksi surkutteluksi, laitan linkin Tasavallan harjoittelijat ja tukityöllistetyt ry:n sivuille ja siirryn pohtimaan, miten välityömarkkinoiden tilannetta voitaisiin parantaa.

Koska kilpailu työpaikoista on kovaa ja tarjonta liian suppeaa, on tarvetta välityömarkkinoille edelleenkin. Jotkut työnantajat, kuten jotkut järjestöt, eivät jatkossakaan helposti kykene tarjoamaan palkattua työtä. Toisaalta osa töistä on sellaisia, että työnantaja ei voi ennalta tietää, onko henkilön palkkaaminen siihen kannattavaa. Näihin tarpeisiin pitäisi vastata muuttamalla työelämävalmennus ja työharjoittelu enemmän normaalin työsuhteen kaltaisiksi.

Kaikkeen Suomeen tehtyyn työhön täytyy kuulua lomaoikeus ja eläkekertymä. Työstä saatu korvaus on pienempi epäkohta kuin näiden puute. Lisäksi työehtosopimusten yleissitovuuden kannalta olisi parasta, jos työstä saatu korvaus ei liikaa poikkeaisi kyseisen alan työehtosopimuksesta. Tämä kohta lienee tosin syytä kuopata jo siksi, että monen alan työehdot ovat liian korkeita esimerkiksi julkisen sektorin maksettaviksi. Ikävä kyllä valtion tuottavuusohjelma ja budjetin alijäämä tekevät mahdottomiksi nykyisenkaltaisen palvelutason ilman harjoittelutyövoiman käyttöä.

Harjoittelutyövoiman käytön lopettaminen johtaisi siis monen palvelun sammumiseen. Ehkä kyse onkin näiden alojen alihinnoittelusta. Harjoittelijoiden työvoimaa tarvitaan, eikä 3 000 euron kuukausipalkan vaatiminen kaikille ole realismia. Silti työelämän minimivaateet, kuten lomaoikeus ja oikeus sairausajan palkkaan pitäisi kuulua kaikille. Hallituksen ja eduskunnan pitäisikin ryhtyä toimiin lain työelämävalmennuksesta muuttamiseksi. Muuten Suomeen syntyy sisäinen Kiina-ilmiö, joka lopulta potkii nyt vielä turvatussa asemassa olevatkin tyhjän päälle.

Poliittista mielikuvitusta

Tein äskettäin netissä olevan suomenkielisen testin, joka mittaa poliittista suuntautumista. Testi on suomenkielinen käännös amerikkalaisesta Political Compassista, jonka tein ensimmäistä kertaa jo kymmenisen vuotta sitten. Ei ole kovin paljoa tulokset muuttuneet vuosien saatossa lukuunottamatta ehkä pientä etääntymistä arvoliberaalin akselin ääripäästä. Pallukka sijoittuu yhä melko vasemmalle.

Sen sijaan kokeilin tehdä testin kahdella eri tavalla. Ensin tein testin normaalilla tavalla arvolähtökohdistani lähtien. Talouden globalisaation on toki palveltava ensisijaisesti ihmisyyttä ja vasta sen jälkeen suuryrityksiä (yksi kysymys oli, pitäisikö asian olla näin) ja “jokaiselta kykyjensä mukaan ja jokaiselle tarpeen mukaan” on hyvä periaate. Näillä vastauksilla päädytään “äärivasemmalle”, vaikka mielestäni pitäisi olla sosiopaatti ollakseen todella arvoiltaan muuta mieltä.

Toisella kerralla tein testin siitä näkökulmasta, ettei vaihtoehtoa suuryritysvetoiselle kapitalismille ole. Jokaiselle tarpeen mukaan tuntuu epärealistiselta vaihtoehdolta, jos jaettava on raavittava kokoon verottamalla vähenevää joukkoa työssäkäyviä. Talouden globalisaatiokin voi toimia suuryritysten ehdoilla, jos mielikuvitus ei riitä näkemään vaihtoehtoja. Näin problematisoimatta kapitalismin rakenteita päädyin lähelle keskiviivaa, sen vasemmalle puolelle toki.

Tämä selittää paljon siitä, miksi tehty politiikka tuntuu aina vasemmistolaisesta näkökulmasta oikeistolaiselta. Se selittää myös, miksi monille ei-vasemmistolaisille on kauhistus seurata esim. Ranskan presidentinvaalien vasemmistolaista ehdokasta Jean-Luc Mélenchonia, joka on vaatinut vähimmäispalkkojen nostoa ja enimmäispalkan asettamista rikkaille. Niinpä esim. Yle esittää hänet tässä lähes huvittavassakin uutisoinnissaan pauhaavana, epärealistisena populistina. Pyrkimys tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan esitetään vastuuttomana ja julkinen sektori “paisuneena”, joka on laitettava leikkauskuurille.

Vaihtoehdottomuuden diskurssi oli voimissaan nousukauden aikana ja on nyt noussut siitä shokista, johon “erehtymättömien” markkinavoimien romahdus vuosina 2008-09 sen kannattajat ajoi. Vaikka aika onkin ajanut siitä ohi, hirttäytyvät Euroopan eliitit siihen kuin henkensä hädässä.

Vaikka tämä poliittinen hegemonia onkin viime metreillään, on vaihtoehtojen esittäjien terästäydyttävä pohtimaan vaihtoehtoja. Tienviittoja sosiaalisesti oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ei valitettavasti voi vetää hatusta, vaan vaihtoehto on rakennettava huolellisesti ja argumentoitava, miksi siihen pitää pyrkiä. Vasemmiston anti ei voi rajoittua sen pohtimiseen, miten verottamalla hankitut rahat jaetaan, vaan pitää löytää oma ratkaisu, miten jaettavaa kakkua luodaan. Olisi hyvä pohtia, mitä esim.  ”ihmisten ehdoilla toimiva globalisaatio” merkitsee käytännössä ja miten se toteutetaan. Pelkkä rikkaiden kurmoottaminen ei nyt riitä, vaikka se ihan tarpeellista sinänsä onkin.